Katsomuksellinen moninaisuus lisääntyy. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä laskee tasaiseen tahtiin. Samaan aikaan väestörakenne muuttuu ja tuhannet nuoret jäävät kokonaan katsomusaineiden opetuksen ulkopuolelle. Kaikki tämä tapahtuu ajassa, jossa tarvitsisimme entistä enemmän katsomuksellista yleissivistystä. Toisten ja itsemme ymmärtämistä.
Peruskoulussa opetetaan uskontoa ja elämänkatsomustietoa. Uskontokuntiin kuulumattomat voivat valita, kumpaan opetukseen haluavat osallistuvat. Sen sijaan esimerkiksi luterilaiseen, ortodoksiseen tai katoliseen kirkkoon kuuluvat saavat oman uskontokuntansa mukaista opetusta. Yhdenvertaisuuden nimissä on esitetty elämänkatsomustiedon avaamista myös uskontokuntiin kuuluville.
Elämänkatsomustiedon opetuksessa ei käydä laajasti läpi uskontoja, toisin kuin yleisesti luullaan. Uskontojen tuntemus lisää myös historian ymmärrystä. Vaikka Suomessa kirkkoon kuuluvien määrä on 1980-luvulta lähtien laskenut, uskonnollisuus ja hengellisyys eivät ole katoamassa maailmasta tai edes Suomesta. Uskonnonopetus olisi tarpeellista jokaiselle, riippumatta siitä mihin uskoo tai uskooko mihinkään. Uskontokuntaan katsomatta, uskonnonopetuksen tulisi olla sivistävää, ei sitouttavaa.
Kaikille yhteinen ja pakollinen katsomusaine mahdollistaisi uskonnollisen yleissivistyksen. Nykyinen malli on hallinnollisesti työläs ja eriarvoistava. Se mahdollistaa peruskoulun suorittamisen ilman minkäänlaista uskonnonopetusta. Kaikille yhteisellä katsomusaineella turvattaisiin uskontolukutaidon kehittyminen ja vältettäisiin väliinputoamiset.