Suomalaista koulua kiitellään maailman parhaaksi, ja on totta, että peruskoulumme on vertaansa vailla. Oppimistulosten lasku, lukutaidon heikkeneminen ja koulussa suoriutumisen erot tyttöjen ja poikien välillä ovat kuitenkin viime vuosina nousseet huolenaiheeksi. Yle otsikoi 18.2. kouluun liittyvän artikkelin ”Suomi siirsi erityisoppilaat suuriin luokkiin, eivätkä kaikki opettajat pidä muutoksesta: – En ole koskaan ollut näin väsynyt.”
Otsikon lausahdus kuulostaa tutulta. Tuttua on myös riittämättömyyden tunne opettajille, jotka työskentelevät tukea tarvitsevien oppilaiden kanssa. Kun pienryhmien määrä nykyisen erityisopetuslain myötä väheni, puhuttiin tuolloin lisääntyvästä erityisopetuksen resurssista yleisopetuksessa. Valitettavasti siitä ei vaikuta olevan todisteita, kun koulun arkea seuraa läheltä.
Kolmiportainen tuki on hieno ajatus paperilla, mutta toimiiko se käytännössä, jos tehostettuun ja erityiseen tukeen ei ole riittävästi resursseja? Useat opettajat kokevat, että suurin osa heidän ajastaan menee tehostettua ja erityistä tukea tarvitsevien kanssa, jolloin muut jäävät oman onnensa nojaan. Välillä taas täytyy keksiä tukea tarvitsevalle oppilaalle helppoa sijaistekemistä, jotta saa vietyä muita tiedollisesti ja taidollisesti eteenpäin.
Samalla kun oppimistulosten laskun syitä pohditaan, pitäisikin huomioida edellä kuvattu kehityksen kaari. Inkluusion ajatus on kaunis, ja erityistä tukea tarvitsevalle oppilaalle voi lähikoulu joskus ollakin paras vaihtoehto.
Opettajia kuunnellessa tulee kuitenkin selväksi, että perusopetuksen pienryhmäpaikkoja tarvitaan enemmän ja kuntien sisällä pienryhmiä on oltava alueellisesti tarpeeksi kattavasti. Lisäksi erityisopettajia on saatava luokanopettajien työpareiksi silloin, kun luokassa opiskelee tehostetun tuen oppilaita. On myös arvioitava huolellisesti, pitäisikö erityisopettajia kouluttaa lisää.