Poliitikkona olen melko epämuodikas, harmaakin. Vaikka täytän vasta neljäkymmentä, muistelen lämmöllä aikoja, jolloin kansanedustajat ja ministerit neuvottelivat keskenään, kertoivat tuloksista julkisuuteen ja kaikki olivat hieman pettyneitä. Päätöksiä kuitenkin syntyi.
Nykyajan meno on toisenlaista. Asia kuin asia pitäisi kertoa nopeasti sosiaalisessa mediassa tekstinä, kuvana tai videona. Mitä voimakkaamman reaktion saa aikaan, sitä parempi. Ihastuminen toimii mutta vihastuminen vielä paremmin. Algoritmit kiittävät.
Kansanedustajan työ vaatii aikaa lukemiseen, perehtymiseen ja ihmisten tapaamiseen. Lakiesitykset ovat monimutkaisia ja päätöksillä on seurauksia. Silti politiikan kannustimet vetävät toiseen suuntaan. Perehdynkö 80-sivuiseen lakiesitykseen vai mietinkö, miten saan siitä aikaan 20 sekunnin videon?
Ongelma ei ole vain se, että poliitikot käyttävät liikaa aikaa sosiaaliseen mediaan, vaan se, että alamme tehdä politiikkaa somen ehdoilla. Kun politiikan rytmi määräytyy nopeiden reaktioiden mukaan, perehtymiselle jää vähemmän aikaa ja päätöksenteosta tulee helposti pintapuolisempaa.
Politiikka on aina ollut myös teatteria. Siihen kuuluvat taitava retoriikka ja vastakkainasettelu. Mutta politiikan tarkoituksen pitäisi lopulta olla asioiden muuttaminen, ei huomion kerääminen.
Viime päivinä olemme nähneet tästä hämmentävän esimerkin. Valtioneuvoston jäsenet poseeraavat lippalakeissa, joissa lukee Send them back (Lähettäkää heidät takaisin).
Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta tällainen on ministerin arvolle sopimatonta. Vielä kiinnostavampi kysymys on, miksi ministeri haluaa esiintyä tällä tavalla.
Kannatan itsekin nykyistä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Laittomasti maassa olevat pitää voida palauttaa tehokkaasti ja järjestelmän väärinkäytöksiin puuttua.
Mutta palautuspolitiikkaa voi tehdä muuttamalla lakeja, tehostamalla viranomaisten toimintaa ja neuvottelemalla lähtömaiden kanssa. Tai siitä voi tehdä lippalakin.
Ensimmäinen on vaikeaa, hidasta ja usein näkymätöntä. Jälkimmäisestä saa hyvän kuvan sosiaaliseen mediaan.
Kyse ei ole vain yhdestä lippalakista tai yhdestä puolueesta. Viime kuukausina hallituksen sisällä on käytetty valtavasti poliittista energiaa riitoihin siitä, mitä joku ministeri sanoi, teki tai tarkoitti. Yksi provosoi, toinen irtisanoutuu ja kolmas selittää. Pian puhumme jälleen kaikesta muusta kuin ratkaistavasta asiasta.
Osa tästä on tuontitavaraa Yhdysvalloista. Kulttuurisodassa politiikka ei ole enää ensisijaisesti erilaisten ratkaisujen kilpailua, vaan kamppailua siitä, keitä ”me” olemme ja keitä vastaan taistelemme. Vastustajasta tulee helposti vihollinen ja provosoinnista poliittinen työväline.
Poliitikkojen ei pidä myöskään kuvitella, ettei heidän käyttämällään kielellä olisi seurauksia. Kun vallankäyttäjä tarkoituksella provosoi, hän samalla siirtää rajaa sille, millaista puhetta yhteiskunnassa pidämme hyväksyttävänä. Millaista käyttäytymistä voimme odottaa nuorilta, jos Arkadianmäeltä näytetään tällaista esimerkkiä? Onko virnuilu tai kunnioituksen puute osoitus kyvystä hoitaa asioita?
Emme kaipaa tällaista politiikkaa Suomeen. En osaa nähdä politiikkaa jatkuvana kulttuurisotana. En ajattele, että toisen pitää aina hävitä, jotta minä voisin voittaa. Uskon edelleen perehtymiseen, neuvotteluihin ja kompromisseihin – siihen hieman tylsään politiikkaan, jossa kukaan ei saa kaikkea haluamaansa mutta asiat menevät eteenpäin. Mielestäni Suomi ansaitsee parempaa.